Barokkitanssi?

Lyhyesti
Barokkitanssit ovat länsimaisia näyttämö- ja seuratansseja 1600-luvun loppupuolelta 1700-luvun puoliväliin.

Pitkästi
Tanssi, kuten muutkin taiteet, voidaan tiettyjen piirteidensä perusteella luokitella kuuluvaksi johonkin tyylisuuntaan, samoin kuin vaikkapa puhutaan barokin musiikista tai maalaustaiteesta. Barokkitanssien historiallinen ajanjakso alkaa suurin piirtein 1600-luvun puolivälistä, jolloin Ludvig XIV:n hovissa järjestettiin kuninkaallisin voimin balettinäytöksiä ja kanaalin länsipuolella julkaistiin ensimmäinen englantilaisten seuratanssien opaskirja. Tanssi lakkasi olemasta barokkia reilu sata vuotta myöhemmin, jolloin näyttämötanssi kehittyi pelkästään ammattilaisten alaksi enteillen romanttisen baletin syntyä ja seuratanssitkin pikkuhiljaa muuttivat muotoaan. Myös tällä aikavälillä sävellyttyä musiikkia kutsutaan barokkimusiikiksi. Tosin barokkimusiikkina pidetään myös 1600-luvun alun sävellyksiä, kun taas 1600-luvun vaihteen tansseja pidetään pikemminkin myöhäisrenessanssin tuotteina.

Barokkitansseista on säilynyt runsaasti aikalaismateriaalia varsinkin Ranskasta. Säilyneiden dokumenttien pohjalta näitä tansseja on rekonstruoitu ja rekonstruktioita tanssittu nyt jo yli sata vuotta. Barokkitanssien "uudelleenlöytämistä" sanotaan rekonstruoinniksi, koska runsaasta tarjonnasta huolimatta kirjalliset lähteet kuvaavat tansseja enemmän tai vähemmän puutteellisesti. Tanssi on esitys, joka katoaa välittömästi loputtuaan eikä siitä voi muodostaa täysin selkeää kuvaa muuten kuin katsomalla, kun se tapahtuu - tanssihistorioitsijat olisivatkin todennäköisesti valmiit myymään isoäitinsä viidestä minuutista HD-videokuvaa Ranskan hovin tanssiaisista vuonna 1710.

Käytännössä barokkitanssi on ranskalaista alkuperää, koska ranskalainen kulttuuri dominoi Eurooppaa - vaikka maailmasta löytyi tuolloin useita muitakin tapoja tanssia, on ranskalainen tyyli parhaiten dokumentoitu. Myös kuvaukset teatterin ja tanssiaisten käytännöistä tältä ajalta ovat joko ranskalaisia tai vähintään sorvattu Versailles'in ja Pariisin mallien mukaan. Sekä tanssisalissa että oopperan näyttämöllä käytettiin samanlaisia perusaskelia ja tanssityyliä.

Sekä näyttämö- että seuratansseja merkittiin muistiin Beauchamp-Feuillet-notaation avulla, jota kuvailevan kirjan Chorégraphie kuninkaan tanssimestari Raoul Auger Feuillet julkaisi vuonna 1700. Notaatio pyrkii kuvaamaan tanssien lattiakuvion ylhäältä päin katsottuna. Tanssijoiden reittejä kuvaa pitkin sivua risteilevä viiva, jonka ympärille on piirretty käytettävien askelikkojen symbolit. Sivun ylälaidassa on tanssin nuotit, jotta notaation lukija tietää, mihin musiikin kohtaan mikäkin tanssikuvio kuuluu. Tällä tavoin muistiin merkittyjä tansseja on säilynyt yli kolme sataa. Pelkkien tanssinotaatioiden lisäksi monet tanssimestarit ympäri Eurooppaa kirjoittivat muistiin omia näkemyksiään siitä, millä tavoin tansseja tulisi tanssia.

Näyttämötansseissa löytyy usein monimutkaisia askelsarjoja ja varsinkin miestanssijoille virtuoosimaisia hyppyjä tavalla, joka enteilee romanttista ja klassista balettia. Toisin kuin klassisessa baletissa liikekieli on kuitenkin pienempää - hypyt ovat verrattain matalia ja kädet eivät koskaan nouse olkapään tasoa korkeammalle. Selkä pysyy lähes jatkuvasti suorana eikä kukaan nosta ketään. Lisäksi miesten osat ovat tyypillisesti vaativampia kuin naisten. Oletettavasti naisille kirjoitettiin yksinkertaisemmat kuviot, koska nilkkapituinen hame paitsi rajoitti liikettä myös esti yleisöä näkemästä tanssijan jalat - trikoot ja tutu saapuivat näyttämölle huomattavasti myöhemmin. Säilyneistä koreografioista löytyy sekä miesten että naisten sooloja, paritansseja (kaikilla mahdollisilla yhdistelmillä: miehen ja naisen, kahden miehen sekä kahden naisen tansseja) ja ryhmätansseja. Tyypillisesti näyttämötanssiin kuului tilanteeseen sopivan hahmon esittäminen: oopperan näyttämöllä seikkaili ylväästi tanssivia antiikin jumalia, rakkaudesta riutuvia lammaspaimenia ja irvokkaita demonejakin.

Seuratanssit jaettiin jo 1700-luvun alkupuolella kolmeen ryhmään: paritanssit, menuetti ja kontratanssit.

Lähinnä teatterillista ilmaisua olivat danses à deux, ranskalaiset (tai ranskalaisen mallin mukaan koreografioidut) miehen ja naisen paritanssit. Nämä olivat tanssiaisten alkupuoliskon virallisen ohjelman keskeinen osa. Paritanssit saattoivat olla todella monimutkaisia (itse asiassa monet sosiaaliseen tanssimiseen tarkoitetut koreografiat ovat vaikeampia kuin helpoimmat näyttämötanssit). Yksi pari tanssi kerrallaan muiden katsellessa. Tyypillisesti tanssivuoroon tullessaan pari siirtyi salin "alaosaan", lähelle muusikoita, mistä he katsoivat tyhjän lattian yli salin "yläosaan". "Ylhäällä" eli muusikoita vastapäätä istuivat tärkeimmät vieraat, joille tanssi käytännössä esitettiin. Parin tuli tehdä hienostuneet kumarrukset sekä arvovieraille että toisilleen, ja tämän jälkeen varsinainen tanssi alkoi. Tyypillisesti tanssijat aluksi etenivät yhdessä lattian halki kohti arvovaltaista yleisöään, sitten erosivat ja tanssivat symmetrisesti tietyt lattiakuviot ja palasivat lopulta yhteen aloituspaikalleen toistamaan kumarrukset.

Hovimenuetti eli menuet ordinaire oli tietyllä tapaa erityistapaus paritansseista. Siihen pätevät paljolti samat säännöt kuin muihinkin paritansseihin. Hovimenuetin lattiakuviot olivat kuitenkin aina samat ja perinteiset, ei tanssimestarin tiettyyn musiikkiin kirjoittamat. Kullakin paritanssilla oli oma musiikkinsa, kun taas hovimenuettia tanssittiin mihin tahansa menuettirytmiseen musiikkiin. Hovimenuetti oli tanssiaisten ensimmäinen paritanssi, ja niitä tanssittiin tyypillisesti useampi yhden illan aikana alkaen korkea-arvoisimmista vieraista. Myös muissa pari-, teatteri- ja kontratansseissa on menuetteja, mutta niillä on omat koreografiansa ja musiikkinsa.

Tanssiaisten virallisen ohjelman jälkeen vuorossa olivat kontratanssit. Kontratansseja tanssittiin parin kanssa mutta useamman tanssijan ryhmässä. Kontratanssit ovat usein (joskaan eivät aina) yksinkertaisia eikä tarkka askeltekniikka ole niissä keskeisimmällä sijalla. Tyypillisiä tanssimuodostelmia ovat piiri, erilaiset nelikulmiot, joissa parit seisovat vastakkain, sekä solat.

Ensimmäisen niin sanottujen English country dance'ien oppaan, The English Dancing Masterin, julkaisi John Playford vuonna 1651 Lontoossa. Tämän tyyppisiä tansseja oli todennäköisesti tanssittu jo paljon aiemmin, mutta Playfordin kirjan ensimmäinen laitos on varhaisin säilynyt kuvaus niistä. Playfordin kirja kuvailee tanssit sanallisesti ja hyvin tiiviisti ilman suuriakaan visuaalisia apukeinoja, joten yksinkertaistenkin tanssien rekonstruoiminen sisältää usein sivistyneitä arvauksia - saattaa olla, että jotkin nykyaikaiset tulkinnat eivät vastaa ollenkaan alkuperäistä tanssia. Playfordin oppaasta tuli valtavan suosittu, ja siitä otettiin seuraavan noin kahdeksankymmenen vuoden aikana useita uusintapainoksia. Tansseja lisäiltiin ja poistettiin muodin muuttuessa; yhteensä The Dancing Master-kokoelmien erilaisia tansseja on yli tuhat. Ajan myötä Playford sai myös kilpailijoita, ja lopulta Britteinsaarilla julkaistiin seuratanssien kokoelmia pitkälle 1800-luvun puolelle.

1600-luvun lopulta aina 1800-luvun vaihteeseen saakka erityisesti suosiossa oli contredanse anglais, englantilaisen mallin mukaan koreografioidut solatanssit. Sola muodostuu salin "yläpäästä" katsoen siten, että oikealla seisovat herrat ja vasemmalla daamit riveissä katsoen toisiaan. Lähinnä solan yläpäätä oleva pari aloittaa tanssin muiden katsellessa. Johtopari tanssittaa kaikki muut solassa odottavat tanssijat vuorollaan läpi, liikkuen musiikin kertautuessa aina yhden pykälän alaspäin. Vastaavasti kaikki muut pääsevät mukaan, kun heitä on tanssitettu, ja he liikkuvat solassa ylöspäin. Kun pari päätyy solan kumpaan tahansa päätyyn, suunta vaihtuu ja pari lähtee takaisin. Tanssi päättyy, kun kaikki ovat alkuperäisillä paikoillaan.

Englantilaisten seuratanssien kansainvälinen voittokulku alkoi 1680-luvulla, kun ranskalainen tanssimestari André Lorin tutkisteli Lontoon seurapiirien tanssikulttuuria Ludvig XIV:n pyynnöstä. Lorin kirjoitti muistiin muutamia englantilaisia solatansseja, tosin ensin paranneltuaan niitä Ranskan hoviin sopivilla askelikoilla. Lorin kommentoikin englantilaisten kaoottista tanssitekniikkaa, mutta valitettavasti ei kerro jälkipolville tarkalleen, minkälaisia askelia lontoolaiset käyttivät. Sama trendi jatkui 1706, kun Raoul Auger Feuillet julkaisi laajahkon kokoelman englantilaisia ja englantilaisen mallin mukaan kirjoitettuja tansseja, jälleen paranneltuna barokkitanssin askelilla.

Kulttuurivaihto toimi myös toiseen suuntaan: muutamaa vuotta myöhemmin John Essex julkaisi käännöksen Feuillet'n askelikko-ohjeista ja seuratanssien ranskalainen ilme oli sinetöity. Pian myös saksalaiset kielialueet, Alankomaat ja lopulta koko sivistynyt Eurooppa aina kaukaista Suomea myöten nautti kontratanssien iloista. Kehitys ei suinkaan pysähtynyt tähän, sillä pian ranskalaiset kehittivät oman variaationsa ryhmätansseista. Contredanse française tanssitaan nelikulmiossa tyypillisesti toistuvin säkeistöin. 1700-luvun lopulla tästä oli kehittynyt jo hyvin pitkälle kaavoitettu cotillion, kotiljonki, jossa neljä paria tanssi vakioidut säkeistöt ja kullekin tanssille tyypillisen kertosäkeen.

Vuosisadan lopulla näyttämötanssi lopulta eriytyi täysin seuratansseista, ja amatöörit lakkasivat esiintymästä. Vastaavasti monimutkaiset paritanssit jäivät pois muodista, ja ainoastaan menuetti ja ryhmätanssit säilyttivät suosionsa tanssisaleissa. Askelikot olivat baletissa monimutkaistuneet ja seuratansseissa yksinkertaistuneet. Ranskan suuri vallankumous vaikutti muotiin myös tanssien osalta, ja vihdoin 1800-luvun alkuvuosina valssi, tuo skandalöösi saksalainen hirvitys, saattoi tanssiparit "syleilemään" keskenään.

1900-luvun aikana kiinnostus barokin ajan tansseihin heräsi uudestaan. Ensin elvytettiin englantilaiset seuratanssit satakunta vuotta sitten versioina, joiden autenttisuutta monet tämän päivän tanssihistorioitsijat epäilevät. Myöhemmin ammattitanssijat, tanssinopettajat ja historioitsijat kiinnostuivat myös monimutkaisempien tanssien rekonstruoimisesta ja rekonstruktioiden esittämisestä. Koska kyseessä on nimenomaan rekonstruoiminen, saattavat oppineet mielipiteet erota toisistaan (vrt. ei videotallenteita aikalaistanssiaisista). Vaikka barokkitanssin suosio on kasvanut sadassa vuodessa nollasta sataan, on se silti verrattain marginaalinen harrastus - kokopäivätyö se on vain kouralliselle ihmisiä maailmanlaajuisesti.